Kissat ja koirat, miehet ja naiset, yö ja päivä. Toisinaan vastakkainasettelu on herkullista, mutta verkkosisällössä erottelu on myös tarpeellista. Eri aiheita käsittelevät asiat sijoitetaan eri paikkoihin ja nimetään selkeästi ja erottuvasti.
Taannoin eräs asiakas vaatimalla vaati, että sivuston jokaisen osion ensimmäisen sivun nimi on ”etusivu”. Miten tästä linkkinimestä voi päätellä, minkä osion etusivu on kyseessä – tai edes, mikä lukuisista etusivuista on sivuston oikea etusivu?
Erottelun kannalta ongelmallisimpia kohtia yritysten verkkopalveluissa ovat erilaiset kootut tietopankit, kuten käyttöohjepankit, yhteystietopankit tai usein kysyttyjen kysymysten palstat. Tulisiko esimerkiksi eri tuotteiden pdf-käyttöohjeet esittää näppärästi yhdessä paikassa vai erikseen liitetiedostolinkkinä kunkin tuotteen oman sivun yhteydessä? Entä tulisiko eri palveluista vastaavat henkilöt laittaa saman otsikon alle yhteystietopankissa vai esitellä itse palvelun yhteydessä? Ja kuinka sitten tuotteita koskevat kysymykset – yksi muhkea FAQ-palsta vai muutama kysymys ja vastaus jokaisen tuotteen yhteyteen?
Staattisilla sivustoilla nämä ovat pulmia, joihin yleisin ratkaisu on ”kaikki vaan samaan syssyyn”. Mutta onneksi nykyisin on kohtuullisen vaivatonta käyttää myös tietokantapohjaisia ratkaisuja, joissa esimerkiksi henkilöiden yhteystiedot kootaan yhteen kantaan, josta niitä voi hakea vaikkapa nimen ja tittelin mukaan. Tämän lisäksi jokaisen palvelun yhteyteen voidaan näppärästi liittää siitä vastaavan henkilön yhteystiedot. Kuten myös peukalosäännöt 6 ja 7 sanovat, paras ratkaisu ei siis ole joko-tai vaan sekä-että.
Yksinkertaista. Punaiset legopalikat laitetaan samaan pinoon punaisten palikoiden kanssa ja vihreät vihreiden kanssa…eipäs kun punaiset ja vihreät 6 mokkulan legopalikat laitetaan yhteen pinoon ja 4 mokkulan palikat toiseen…eipäs kun legotalon seiniin tarvittavat palikat yhteen paikkaan ja kattoa varten tarvittavat toiseen.
Yhteenkuuluvuuden periaate on yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen käytännössä voi olla yllättävän vaikeaa. Minkä kriteerin mukaan yhdistäminen tulisi tehdä? Pahimmillaan mielipiteitä voi olla yhtä monta kuin tekijöitä. Tällöin tärkeintä on kuulla käyttäjiä (Kts. Kenen mielipide ratkaisee?). Ja tarvittaessa on tarjottava useita eri polkuja ja hakumahdollisuuksia samaan aiheeseen (vrt. peukalosäännöt 6 ja 7) – esimerkiksi mahdollisuus hakea legopalikoita sekä värin, koon että käyttötarkoituksen mukaan. Tärkeintä on, että tämä kaikki tieto (legopalikan väri, koko ja käyttötarkoitus) on löydettävissä yhdestä paikasta (legopalikan omalta tuotesivulta).
Verkkopalveluiden käytettävyyttä on jo pitkään arvioitu Jakob Nielsenin kehittämällä heuristisen arvioinnin menetelmällä (Wikipedian artikkeli heuristisesta arvioinnista niille, joille heuristiikat eli hyvän suunnittelun peukalosäännöt eivät vielä ole tuttuja). Nielsenin 10 peukalosäännön lista soveltuu oivallisesti toiminnallisten verkkopalveluiden ja ohjelmistojen testaukseen. Näin siksi, että monet säännöt käsittelevät mm. palautteen antamisen tärkeyttä ja selkeän avun tarjoamista käyttäjille.
Sen sijaan staattisemmissa verkkopalveluissa, kuten tyypillisillä yrityssivustoilla, joissa tekstisisältö ja rakenne ovat toiminnallisuutta tärkeämmässä roolissa, Nielsenin heuristiikat tuntuvat riittämättömiltä. Tällaisissa verkkopalveluissa suurin osa ongelmista johtuu siitä, miten tekstisisältö on jaoteltu eri osiin sivustoa, miten se esitetään visuaalisesti ja miten linkitykset hoidetaan selkeästi. Mikäli tällaista sivustoa arvioi Nielsenin heuristiikoilla, tulee väistämättä käyttäneeksi niistä vain muutamaa, esimerkiksi:
- Käytä selkää toimintarakennetta
- Puhu käyttäjien kieltä
- Ole yhdenmukainen
Samojen harvojen peukalosääntöjen toistuessa käytettävyysongelmien perusteluina, tulee moni hyvin erilainen ongelma niputetuksi yhteen. Staattisempaa verkkosisältöä varten tarvitaan siis muutama peukalosääntö lisää! Ja kappas vain, Fred Leise oli jo ehtinyt julkaisemaan niistä artikkelin informaatioarkkitehtien asiantuntijafoorumilla Boxes and Arrowsissa (Fred Leise: Content Analysis Heuristics). Hiiriraivo tulee seuraavissa blogitarinoissaan tekemään niistä oman suomenkielisen sovituksensa sopivan kokoisina annospaloina. Luvassa siis:
- Ryhmittele yhteen kuuluvat aiheet – yhteenkuuluvuus (collocation)
- Erota toisistaan poikkeavat aiheet – erilaisuus (differentiation)
- Vältä keskeneräisyyttä – valmius (completeness)
- Anna vihiä oikeasta polusta – vainu (information scent)
- Kerro, paljonko tietoa on – rajat (bounded horizons)
- Palvele linkki-ihmisiä ja hakuihmisiä – saavutettavuus (accessibility)
- Houkuttele eri keinoin – useita polkuja (multiple access paths)
- Luo looginen rakenne – rakenne (appropriate structure)
- Ole yhdenmukainen – yhdenmukaisuus (consistency)
- Puhuttele kohderyhmiä – olennaisuus (audience-relevance)
- Pysy ajan tasalla – Ajankohtaisuus (currency)
Luovuus vaatii aikaa, sanotaan. Mutta millaista aikaa?
- aikaa maata riippumatossa ja odotella inspiraatiota?
- aikaa nukkua yön yli idean kanssa?
- lisäaikaa ennen deadlinea?
Ei ainakaan tuota viimeisintä, sanovat tutkimukset. Psychological Science -lehdessä jo vuonna 2002 julkaistussa artikkelissa (Dan, A. & Wertenbroch, K.: Procrastination, Deadlines and Performance: Self-Control by Precommitment) todetaan, että hyviin tuloksiin ja töiden saattamiseen valmiiksi tepsivät parhaiten ulkopuolelta asetetut, tasaisin välein vastaan tulevat deadlinet. Sen sijaan itse asetetut deadlinet tai liian kauaksi tulevaisuuteen asetetut deadlinet eivät ole yhtä tehokkaita.
Monen mantra on ”Älä tee tänään sitä, minkä voit tehdä huomennakin”. Itselläni sen sijaan on paha taipumus toimia mantran ”Älä siirrä huomiseksi sitä, minkä voit tehdä tänään” mukaan (mikä välillä ryhmätöissä on ensimmäisen mantran toteuttajien mielestä todella rasittavaa). Siltikin, heti kun aikaa on enemmän, tehtävää vähemmän ja deadlinet kauempana, niin huomaan tehokkuuden laskevan.
Vaikka vitkastelu ja vatkuttelu (englanniksi hienosti procrastination) on kohtuullisen globaali ilmiö, sitä on käytettävyyden kannalta katsottu yllättävän vähän. Millä tavoin koneet ja käyttöliittymät voisivat olla meille avuksi, jotta emme lykkäisi tehtäviä huomiseksi? Miten koneet voisivat auttaa meitä asettamaan ulkopuolelta tulevia, tasaisesti rytmitettyjä deadlineja, jotta saisimme enemmän aikaan (muutenkin kuin ulvottamalla Outlook-kalenterin hälytysmerkintöjä)?
Valitettavasti en vielä tiedä vastausta, enkä vitkuttelun itseparantamisoppaita lukuunottamatta ole löytänyt kuin yhden vatkuttelunvastaisen apuvälineen: Procrastato on Firefoxiin saatava lisäosa, joka yrittää saada sinut lopettamaan surffailun kaiken maailman lempiajanviettosaiteillasi työaiheisten sivustojen sijaan.
Tagipilvi (tag cloud) tuollainen erikokoisten avainsanojen rykelmä, mikä tässäkin blogissa on oikeassa reunassa, ansaitsee mielestäni viime aikojen ”paras navigaatiokeksintö” -palkinnon. Samalla se ansaitsee korotuksen sellaisten arvostettujen käytettävyysklassikoiden kuten hakukenttä ja sivukartta joukkoon.
Tagipilvi on siitä jopa parempi kuin hakukenttä, että se mahdollistaa kiinnostavien aiheiden tunnistamisen muistamisen sijaan. Käyttäjän ei tarvitse miettiä toimivinta hakusanaa, vaan hän voi yhdellä klikkauksella nähdä kaikki artikkelit häntä kiinnostavasta aiheesta. Lisäksi tagipilven sanat voivat toimia vinkkeinä hakukenttään täytettävistä sanoista (kts. Journal of HCI VIstas -lehden artikkeli aiheesta cued recall and recognition).
Tagipilvi on siitä jopa parempi kuin sivukartta, että se kertoo sanojen koon avulla aiheiden painoarvosta ja mahdollistaa samaan aiheeseen liittyvän tiedon löytämisen yhdestä paikasta, yhdellä klikkauksella. Tagipilven sanojen koko voi riippua joko siitä, mistä aiheesta on eniten artikkeleita tai siitä, mitä artikkeleita on luettu eniten. Jälkimmäisessä tapauksessa se toimii myös toisten käyttäjien tekemänä epäsuorana suositteluna.
Yhteisöllisyys ja sosiaalinen media ovat sitten MySpacen ja Facebookin esiinmarssin olleet todellisia web2.0-mantroja. Ongelmana on vain ollut, että toimivan ja käyttäjiä motivoivan yhteisön rakentaminen on pirun vaikeaa. Jo tekniikan puolesta yhteisöllisten palveluiden kehittely vaatii jonkin verran pääomaa, mutta vielä sitäkin haastavampaa on saada käyttäjät sitoutettua ja yhteisö elämään.
Nyt nettijätit ovat ryhtyneet tarjoamaan omia ratkaisujaan molempiin ongelmiin: Facebook on hiljattain julkaissut oman Facebook Connectinsa ja Google testaa parhaillaan omaa Friend Connectiaan. Molempien etuihin kuuluu:
- kirjautuminen tutuilla tunnuksilla (Facebookin tai Googlen tunnuksilla)
- mahdollisuus verkostoitua ja tuoda omia ystäviä mukanaan Facebookista / Googlesta
- yhteisön nopea kasvu ja aktiivisuus
- yksinkertainen rajapinta, jonka avulla yhteisölliset palvelut saadaan käyttöön
Nyt näyttää vihdoin mahdolliselta, että yhteisöllisyys muuttuisi mantrasta ja muutamien verkkopalveluiden etuoikeudesta kaikkien ulottuvilla olevaksi herkuksi.
pidän jutusta (0)
en pidä jutusta (0)