Ahkerana junamatkailijana olen moninaiset kerrat ihmetellyt sitä, että asemien suunnittelussa ei selvästikään ole tehty käyttäjätutkimusta tai käytettävyystestausta. Nimittäin, ainakin omalla kohdallani junaa odotellessa minulla on vain ja ainoastaan kaksi vaatimusta:
- saada istua
- saada aika kulumaan mahdollisimman miellyttävästi
Ensimmäinen vaatimukseni ei toteudu juuri millään asemalaiturilla. Tilanne on joko se, että penkkejä ei ole ainakaan sopivilla vaunujen pysähtymispaikoilla (Pasila), tai niitä on aivan tolkuttomasti liian vähän (Kirkkonummi), tai ne ovat aivan liian pieniä, jotta kaksi suomalaista voisi niillä istua loukkaamatta toisen reviiriä (Leppävaara, raide 1), tai ne on aseteltu jostakin käsittämättömästä arkkitehtonisesta syystä osoittamaan aivan väärään suuntaan niin, että saapuvaa junaa ei näe (Leppävaara, raide 3).
Paras käytettävyysyritys on mielestäni Huopalahden asemalla, jossa olen lähes aina saanut istumapaikan oikean vaunun kohdalta (tarvittaessa jonkun toisen vierestä riittävällä reviirillä) ja jossa penkit on aseteltu niin, että puolet niistä osoittavat toiselle raiteelle ja puolet toiselle.
Toinen vaatimukseni on hyvinkin paljon riippuvainen ensimmäisestä. Jos voin istua, voin yleensä kuluttaa aikani lukemalla kirjaa tai lehteä. Jos niitä ei ole mukana, niin kaipaisin kovasti edes mainoksia minua vastapäätä (kuten metroasemilla), jotta voisin aamupalan syömisen kaltaisessa muropaketinlukukoomassa kiinnittää katseeni johonkin. Eikä wlanistakaan haittaa olisi. Tai screeneistä. Tai katutaiteilijoista. Tai hyvin tehdyistä graffiteistakaan.
Olen viime aikoina padonnut varastoon runsaasti hiiriraivokokemuksia. Onpa muutamia hiiriraivonpurskahduksia sadellut lähipiiristäkin. Nyt erään laitteiden joukkoirtisanoutumisviikonlopun päätteeksi on korkea aika purkaa kaikki yhdeksi kimaraksi. Ennakkoluulottomuuden nimissä laajennan hiiriraivo-termin kattamaan tässä kaikki elektroniset ja mekaaniset laitteet, oli niissä hiirtä tai ei.
- Polkupyörä. Hyväkään polkupyörä ei näemmä kestä suomalaista kevätsäätä. Vähän kun tuulee, niin kaveri on kumossa, takavaihtaja sökönä metalliklimppinä ja ketjut pinnojen välissä. Ratkaisu hiiriraivoon: miehen yli 20 km kestävät käsivoimat ja toinen polkupyörä.
- Toinenkin polkupyörä. Keskivertopolkupyörä ei näemmä kestä reipasta työmatka-ajoa paria vuotta pidempään. Naispuolinenkin ajaja iloitsee, kun munamankelin vaihteet paukkuvat niin, että ylämäissä ja risteyksien ripeissä lähdöissä poljin pamahtaa tyhjään ja paikat osuvat a) kapeaan satulaan tai b) tankoon. Ratkaisu hiiriraivoon: Bilteman kuvasto ja odotettavissa olevat 2 h kiroilua yhteensopimattomien varaosien vaihdon kanssa polkupyörään numero 1.
- Kännykkä. Myöskään kännykkä ei kestä suomalaista kevätsäätä. Pieni ulkoilu äitienpäivän aattona ja mikään nappula ei enää tee sitä mitä pitäisi. Ja nekin nappulat, jotka vielä tekevät jotakin, vaihtavat mielipidettään jokaisella painalluksella. Jos kännykässäni on 18 nappulaa ja jokaiseen liittyy keskimäärin sanotaanko 4 toimintoa niin 5 painallusta vaativaa toimenpidettä varten kokeiltavanani on ainoastaan, öh, 1934917632 vaihtoehtoa. 160-merkkisen tekstarin kirjoittamisesta puhumattakaan. Ratkaisu hiiriraivoon: kännykkä numero 2.
- Toinenkin kännykkä. Minulle kännykkä on työmuistin korvike. Se sisältää paitsi numerot myös kaiken tiedon siitä, missä minun pitäisi milloinkin olla ja mitä minun pitäisi muistaa tehdä. Kaikki tämä tieto on onnistuttu hiiriraivon voimalla siirtämään kännykästä 1 palvelimelle. Mutta kännykkään numero kaksipa ei enää tueta päivityksiä eikä minkäänmoisia ohjelmia, joilla sen saisi juttelemaan palvelimen kanssa. Jos siis toistaiseksi teen vain vääriä asioita väärään aikaan väärässä paikassa tai olen täysin dementoitunut, niin pahoitteluni. Ratkaisu hiiriraivoon: anteeksipyyntöjä, uusi puhelin, uusi käyttöliittymä ja uusia hiiriraivokohtauksia sopeutumisvaiheessa.
- GPS-navigointijärjestelmät. Hang-around-geokätköilyurani (jos geokätköily on terminä vieras, katso www.geocache.fi) aikana en ole törmännyt vielä ainoaankaan sovellukseen, jolla kätkön löytäminen sujuisi täysin ilman hiiriraivokohtausta. Yleensä ohjelmien käyttö vaatii satunnaisten numerotoimintonäppäinten muistamista ulkoa (vrt. kohta 3) ja ennennäkemätöntä työmuistia (vrt. kohta 4). Tavallisiin käyttövaatimuksiin kuuluvat myös xml-lukutaito sekä diplomi-insinööritason osaaminen matematiikassa ja satelliittipaikannuksessa. Ehdoton suosikkini on viimeaikainen tuttavuus, joka täytyy asettaa suunnistamaan kohteeseen vähintään 100 metriä ennen. Muuten ohjelma jää ikuisuusluuppiin, joka piipittää lakkaamatta, että ”saavuit perille”. Haravoitavaahan on tällöin enää noin 100 metrin säteisen ympyrän verran eli pyöreästi 31 400 neliömetriä. Etsi siitä sitten naamioitu filmipurkki. Ratkaisu ongelmaan: opetetaan kätköilysoftia kehittäville nörteille perusasiat käytettävyydestä. Ikuisuusprojekti.
- Ruokalan laskutuslaite. Villin huhun mukaan erään henkilöstöruokalan lounaslaskutuslaite laskee palkasta aina kalleimman lounaan hinnan, jollei paina lounasvaihtoehtovalitsimessa olevaa nappulaa samalla, kun kiertää valitsinta. Kaiken loogisuuden mukaan jo pelkkä kierto ilman painallusta tuo näytölle vahvistuksen halvemmasta hinnasta. Ja, hahhhahhaa, valitsimessa ei ole lainkaan mitään painettavaa nappulaa. Olisipa senkin laitteen suunnittelija laitettu samalle käytettävyyden peruskurssille, jolle pitäisi lähettää YTV:n matkakortin lukulaitteiden suunnittelijat. Kyseisen kurssin ensimmäisen luennon aiheena olisi ”nappuladesign ja painamisen affordanssi”.
- Travel-ohjelma. Tämä ei muita selityksiä kaipaa kuin maininnan Travelin saamasta ympäristöpalkinnosta.
Huh, tulipahan hiiriraivottua. Seuraavaksi tasaamaan kiihtynyttä sykettä Outlookin kalenterinäkymän tulostusasetusten kanssa.
pidän jutusta (0)
en pidä jutusta (0)