Elämme uutiskirjeiden valtakautta. Postiini tippuu päivittäin melkoinen joukko eritasoisia lähetyksiä, osa ihan vapaaehtoisesti tilattuna. On mukava lukea sellaisia kirjeitä joiden sisällöstä saan lisäinfoa työhöni, alaani tai vaikkapa harrastuksiini. Päivän uutisotsikot tulee silmäiltyä saman tien, ja taas ollaan online-tilassa.
Mutta mistä ihmeestä tulee kaikki loput, tilaamatta ja pyytämättä? Onko ihan surutta ostettu kaikki mahdolliset osoitteet ja kokeillaan korvaako määrä laadun? Tämä kävi mielessä kun muutama päivä sitten pikaisesti silmäilin viestiä, missä kerrottiin ilmatäytteisten ja umpikumisten pyörien teknisiä eroja peräkärrykäytössä. Eräs pikkukauppias ilmoittaa viikoittain onko messuilla, myymälässä vai jälleen messuilla – paljon kiinnostaa. Jos tämäkin lähettäjä satsaisi visuaaliseen herkutteluun tuotteidensa osalta, niin jäisin aika nopeasti koukkuun… ja poikkeaisin kotimatkalla ainakin katsomaan – jollen ostamaan – niitä ihania uutuuksia. Nyt haen Peruuta uutiskirje-nappulaa, mutta sitä ei löydy.
Tänä aamuna koin verkossa harvinaisen käyttökokemuksen: se vaikutti tasapainoaistiini.
Useimmiten nettisivustot pystyvät kutkuttamaan aisteista lähinnä näkö- ja kuuloaistia, mutta Volkswagenin Rollercoaster-kampanjasivustolla vuoristorata-animaatio on toteutettu niin kutkuttavasti, että kurvit ja syöksyt muljahtelevat vatsanpohjassa kuin todellisessa 3D-simulaattorissa. Jos haluat siis pää pyörällä palaveriin, niin käy testaamassa!
Kuulun siihen uhanalaiseen lajiin, joka ostaa musiikkiaan myös cd-muotoisena. Levykaupat ovat aina olleet minulle kirjakauppojen ohella mielihyvän paikkoja. Tykkään kulkea hyllyjen välissä, hakea inspiraatiota ja tehdä löytöjä. Näille hyvän olon temppeleille on tosin viime vuosina käynyt vähän onnettomasti maailmallakin. Enää ei ole Virgin Megastoreja, ja vaikka pienistä indie-liikkeistä onnistuu monesti löytämään haluamansa, mikään ei korvaa volyymia ja hervottomia hyllykilometrejä.
Hieman haikeana olen seurannut myös Helsingin kauppojen levyhyllymäärän puoliintumista. Onkohan tässä jotain enteellistä, kun viime lauantaina käteeni jäi saksalaisen The Baseballsin Strike. Kolmikko vääntää tämän päivän hitit fiftarihenkeen ja onnistuu hyvillä sovituksilla siinä missä kotimaassa Maria Lund, Kerkko Koskinen ja muutama muu. Tästä musiikin tyylilajien iloisesta sekoittamisesta on tullut selvästi jonkinlainen ilmiö. Loistavaa, sillä maailma kaipaa lisää musiikkia ja kuulijoita! Ja harvalla alle 20 euron asialla voi taistella niin pitkään ankeutuvaa syksyä vastaan kuin cd:llä.
Kuulin eräästä työntekijästä, joka oli kehunut esimiestään yrityksen yhteisessä illanvietossa sanomalla, että ”aina sulla on kauhea kiire etkä ennätä kunnolla mitään selittää, mutta mä tiedän, että tarkoituksesi on aina hyvä ja että olet hyvä ihminen”.
Loistava palaute. Kuinka moni johtajista saa samanlaista palautetta? Palautetta, jossa työntekijä viestii uskovansa ja tietävänsä, että hänen esimiehensä haluaa hänelle hyvää ja on hänen puolellaan. Entä kuinka moni johtajista uskaltaa teettää kyselyn omasta toiminnastaan alaisillaan?
Me johtajat olemme kärkkäitä arvostelemaan alaisiamme, antamaan palautetta ja kritisoimaan. Kuuluuhan se toimenkuvaamme. Mutta olemmeko yhtä kärkkäitä kiittämään ja antamaan myönteistä palautetta, kannustamaan ja innostamaan. Sillä sekin nimittäin kuuluu toimenkuvaamme.
Entä kuinka moni meistä johtajista sallii alaistensa arvostelevan ja antavan palautetta? Kaikki sanovat yhdestä suusta, että positiivinen palaute saa kukkimaan, negatiivinen kuihtumaan. Miksi sitten on niin järkyttävän vaikeata olla johtajanakin hyvä ihminen!
Väitän, että jos uskaltaa antautua alaistensa arvioitavaksi, hyvä ihminen sisällä kasvaa. Ja kukapa ei hyvän ihmisen kanssa viihtyisi paremmin, oli sitten alainen tai johtaja.
Dialogin haastattelusarja jatkuu toisella osalla. A-lehtien kehitysjohtaja Nando Malmelin kertoo brändiajattelusta kirjoittamansa Radikaali brändi -kirjan pohjalta.
Haastattelun tässä osassa Nando Malmelinin aiheena on brändiajattelun ensimmäinen aalto, visuaalinen identiteetti. ”Coca-cola erottuu esimerkiksi punaisen värinsä, logonsa ja pullon muodon avulla.”
Pohdin tässä, milloin olen netissä kokenut suurinta löytämisen riemua. Totesin, että löytämisen riemut ovat aika harvassa – Google kun on niin tehokas, että harvoin jaksaa riemuita siitä, että löytää etsimänsä. Paras ilo syntyy mielestäni siitä, että löytää jotakin, mitä ei ole osannut edes etsiä. Tai jotakin, joka on paljon parempaa, kuin mitä on etsinyt. Tai paljon halvempaa.
Viimeaikaisista löydöksistäni suurimman oivalluksen on tuottanut Ning. Ning on nettituote, jonka avulla kuka vain voi luoda tyylikkään ja helppokäyttöisen nettiyhteisön. Kirjautuminen vain ja humps, käytössä ovat keskustelupalstat, chatit, ryhmät, jaettavat kuva- ja videogalleriat sekä käyttäjien omat blogit. Ihan ilmaiseksi. Ja jos vielä kaupan päälle löytyy yhteisön perustajalta koodiosaamista ja visuaalista silmää, niin koko jutun saa muokattua täysin näköisekseen.
Tällaiseen löytämisen iloon en ollut alkuunkaan varautunut etsiessäni ratkaisua siihen, miten saisi päivässä pystyyn yhteisöllisen verkkopalvelun!
Pääministeri Vanhanen saa sympatiani. Nykymedian tyyli on saanut miettimään ”oikeusvaltion” marssijärjestystä. Itsekin media-alalla toimivana olen huolestunut sisällön katoamisesta sensaatiohakuisuuden alttarille. Tähän ”journalismiin” ovat sortuneet jo Hesari ja Ylekin. Kenellä on tuomiovalta? Ja missä on siihen sitoutuva vastuu, moraali ja etiikka? En usko että, nykymeno on maksetulle medialle hyväksi. Ihmisten ruoskinta ei mainostajaa kiinnosta vaikka lukemaan houkuttelisikin. Peruspositiivisena toivon, että lautakasan alta löytyy pian tervettä puuta.
Aamulla kuulin radiosta, että Amerikassa yrityksistä noin 50% on kieltänyt työntekijöiltään sosiaalisen median käytön työaikana. Eli mm. facebookin ja twitterin. Jopa 40%: lla yrityksistä oli jonkinlaisia rajoituksia. Milloinhan tämä trendi tässä laajuudessa rantautuu Suomeen? Ja mitä vaikutuksia sillä on? Mielenkiintoista…
Haastattelun ensimmäisessä osassa Nando Malmelinin aiheena on nykyinen brändikäsitys ja sen juuret. ”Suomalainen markkinointi- ja brändiajattelu nojautuu yhä liikaa vuosikymmeniä vanhoihin ajatuksiin.”
pidän jutusta (1)
en pidä jutusta (0)
Pohdin tässä, milloin olen netissä kokenut suurinta löytämisen riemua. Totesin, että löytämisen riemut ovat aika harvassa – Google kun on niin tehokas, että harvoin jaksaa riemuita siitä, että löytää etsimänsä. Paras ilo syntyy mielestäni siitä, että löytää jotakin, mitä ei ole osannut edes etsiä. Tai jotakin, joka on paljon parempaa, kuin mitä on etsinyt. Tai paljon halvempaa.