26.11. / 10 verkkosuunnittelun ja deittailun yhteistä piirrettä

Olin viime viikon Berliinissä kansainvälisessä käytettävyyskonferenssissa. Eräänä iltana sain hymyillä terävä-älyiselle ja humoristiselle monologille, jonka esitti Nielsen & Norman Groupin toimari Kara Pernice. Hän vertasi verkkosuunnittelua deittailuun. Karan mukaan verkkosuunnittelulla ja deittailulla on ainakin 16 yhteistä piirrettä, joista haluan jakaa teillekin 10 valikoitua  makupalaa:

1. Ensivaikutelma ratkaisee

Treffikumppanista, aivan kuin nettisivustakin, näkee heti, tykkääkö vaiko eikö. Näen päivittäin lukuisia nettisivuja, joilta välitön poistumisprosenttini on 100.  Kävin myös ennen nykyistä siviilisäätyäni muutamilla treffeillä, joilla tiesin ensinäkemältä, että tästä ei sitten tule yhtikäs mitään.  Kyse ei ole pinnallisesta ulkonäön tuijottamisesta vaan olemuksesta, tai kuten nettikielessä sanotaan, niin look & feelistä. Lukuisat tutkimukset toteavat, että ulkonäkö on tärkeä tekijä, kun käyttäjät arvioivat mutu-tuntumallaan verkkosivujen luotettavuutta ja käytettävyyttä. Kivannäköisille sivuille voidaan antaa jopa enemmän käytettävyysongelmia anteeksi kuin rumille. Katso aiheesta vaikka Gitte Lindgaardin artikkeli vuodelta 2007.

2. Pinnallisuus ärsyttää

Treffipalstat pursuavat tyyppejä, joiden olennaisimmat ominaisuudet ovat hiusten väri, pukeutumistyyli ja strategiset mitat. Muuta olennaista kerrottavaa heillä ei tunnu olevan itsestään. Lähtisitkö itse pelkkien ulkonäkötietojen perusteella jonkun kanssa treffeille? Tuskin. Entä kuinkakohan monen yrityksen verkkosivustolla väitetään, että ”tarjoamme kokonaisvaltaisia räätälöityjä ratkaisuja”? Mitä ihmeen räätälöityjä ratkaisuja? Vaatteita? Ohjelmistoja? Talopaketteja? Kertokaa heti, mitä moisen pinnallisuushötön takana piilee, tai poistun sivulta välittömästi!

3. Ei saa paljastaa liikaa liian pian

Eräs ystäväni sai puhelun nettideittipalstalla kohtaamaltaan mieheltä. He juttelivat mukavia puolen tunnin verran, kunnes mies tokaisi: ”Sä kuulostat kivalta, mennäänkö naimisiin?” Yllättäen ystäväni ei enää sen jälkeen vastannut miehen puheluihin. Sama käsijarru päälle ja äkkiä -paniikki voi iskeä myös verkossa.  Tiedätkö yrityssivuston, jossa heti etusivulla niskaasi kaadetaan yrityksen koko historia viimeisen 100 vuoden ajalta? Tai verkkokaupan, jossa haluaisit lisätä kiinnostavan tuotteen ostoskoriin ja sinulta kysytään jo luottokorttitietoja ostostilin luomista varten?

4. Tyhjät lupaukset karkottavat

Onko mitään tyhjempää lupausta treffien jälkeen kuin tokaisu ”soitellaan”? Epäilen. Nais-mies-sanakirjan virallisen suomennoksen mukaan ”soitellaan” tarkoittaa samaa kuin ”En halua nähdä sinua enää ikinä mutta en kehtaa sanoa sitä päin naamaa”.  Asioin noin vuosi sitten verkkokaupassa, joka lupasi minulle -20 % valitsemastani tuotteesta. En saanut kuitenkaan koko tilausprosessin aikana  merkitä mihinkään, mistä ostoskorini tuotteesta haluaisin sen 20 % vähentää. Edes ostoskorin loppusummassa ei alennusta näkynyt. Kirosin raskaasti saamaani tyhjää lupausta.

5. Huono kuuntelija jää kiinni

Huono kuuntelija -syndrooma tulee yleensä esiin vasta myöhemmin suhteessa, ja etenkin miehillä. He saattavat huomaamattaan hokea ”juu” ja ”mmm” naisensa puheille. Ja havahtua viiden minuutin kuluttua kysymällä ”Ai mitä?”. Samalla tavalla käy monissa verkkopalveluissa. Hiljattain halusin lähettää palautetta erääseen verkkokauppaan. Olin rekisteröityneenä kyseiseen kauppaan sähköpostiosoitteellani ja käyttäjätunnuksellani. He siis 100 % varmasti tiesivät sähköpostiosoitteeni. Silti palautelomakkeella minulta kysyttiin uudestaan sähköpostiosoitettani.  Aivan kuin olisin rekisteröityessäni puhunut kuuroille korville.

6. Ennalta-arvaamattomuus johtaa harhaan

Meitä naisia väitetään monesti oikukkaiksi. Kieltämättä saatan itsekin toisina päivinä ohittaa lattialla lojuvat mieheni sukat niitä huomaamatta, kun taas toisena päivänä ne taas lentävät pitkin seiniä. Omasta mielestäni kyse on vain  kumulatiivisesta sukkaraja-arvon ylittymisestä. Mieheni mielestä epäloogisesta naisen logiikasta. Samalla tavalla monen verkkosivuston sisällön ylläpitäjän mielestä on loogista tehdä seuraavanlaiset linkit: tutustu tuotteeseen tästä ja lue vuosikertomuksemme tästä. Ja katin kontit, linkkinimien pitää olla erottuvia ja kertoa yhdellä silmäyksellä, mihin ne vievät, vaikka näin: Tuotetiedot ja Vuosikertomus. (Sallittakoon tässä alleviivauksen käyttö havainnollistamiskeinona – normaalistihan alleviivauksen käyttö ei-linkkisanoihin on pahinta ennalta-arvaamattomuutta verkkosivustolla!)

7. Pienet asiat ovat tärkeitä

Pusu aina kohdatessa, hartiahieronta rankan päivän jälkeen, imurointi pyytämättä. Niistä (muun muassa) rakentuvat rakkaudenosoitukset ja välittämisen kokemukset. Verkossa pieni asia voi olla vaikka ystävällinen virheviesti, kun jokin menee mönkään. Kokeile vaikka, mitä tapahtuu, jos etsit Smashing Magazinesta sivuta, jota siellä ei ole: www.smashingmagazine.com/jotainmuuta.

8. Tapaat sen oikean, kun vähiten sitä odotat

Täytyy myöntää, että tätä en Karan väitteistä aivan allekirjoita. Kyllä minä ainakin odotin ja toivoin tapaavani sen oikean silloin kun hänet tapasin. Hyvin harvoin netissäkään löydän haluamaani tietoa sitä etsimättä. Päinvastoin. Toisinaan joudun googlettamaan uupumukseen asti haluamaani. Esimerkiksi tuohon Huono kuuntelija -kohtaan yritin vimmatusti googlettaa joskus näkemääni mainiota diagrammia aviomiehen kuulokynnyksestä. Siinä näkyi, miten aviomies kuulee huomattavasti selvemmin viestin ”harrastetaanko seksiä” kuin viestin ”vie roskat”. Ei löytynyt googlesta, ei. Linkki diagrammiin täytyi kaivaa syvältä mesekeskustelujen historiasta, mistä tiesin ja odotin sen löytyvän. Ja tässä se on:

Kuva: Graphjam files Wordpress-blogi

9. Se oikea antaa sinun olla oma itsesi

Näin sanotaan, mutta vaikeaa se on! Jos toinen on leppoisa sielu, joka on tottunut jättämään tavarat levälleen jälkeensä ja toinen on maaninen asioiden luokittelija ja järjestelijä (ikään kuin esimerkiksi minulla informaatiosuunnittelijana olisi taipumusta syyllistyä sellaiseen, ehei), niin kyllä siitä toisinaan pientä kinaa syntyy. Ja muutostoiveita, että toinen olisikin vähän siistimpi ja toinen vähän vähemmän nipo. Aika harvoin löydän verkkopalveluakaan, joka antaisi minun olla oma itseni: nähdä vain ne asiat, jotka minua kiinnostavat luokiteltuna tavalla, joka vastaa omaa tapaani hahmottaa asiat, näytettynä siinä järjestyksessä ja sellaisella ulkoasulla, jotka minua miellyttävät. Onneksi iGoogle on sellainen.

10. Naimisiin sen oikean kanssa

Seurustelusuhdetta voi verrata siihen, että lisää verkkosivuston osoitteen suosikkeihinsa tai tilaa sen RSS-syötteen. Sen sijaan aviopuolisoita voi olla kerralla vain yksi: kotisivu. (Jos joku on tallentanut selaimeensa useita välilehtiä aloitussivukseen, niin väitän häntä moniavioiseksi.) Itse olen verkossa naimisissa iGooglen kanssa. Vaikka ei siihenkään aivan kaikkia haaveilemiani sisältöwidgetejä löydy. Ja joskus tulee avioeroja, kun kotisivu vaihtuu.

pidän jutusta (23)  -   en pidä jutusta (6)

28.9. / Hiiriraivo muuttuu ja inspiroituu

Pian on tapahtuva Hiiriraivon elämässä sen suurin mullistus. 1.10. alkaen Hiiriraivo-blogi saa uuden nimen, osoitteen ja liudan uusia kirjoittajia.

Hiiriraivon uusi nimi on Inspis ja sen jutut julkaistaan osoitteessa http://inspis.dialogi.fi. Inspis viittaa luonnollisesti inspiraatioon. Inspiksen tarkoituksena on koota ajatuksia, kuvia, videoita ja mitä vain, mikä inspiroi. Luonnollisesti hiiriraivon kokemukset voivat inspiroida parempia suunnitteluratkaisuja, ja hiirihurman kokemukset kasvattavat inspiraatiovarastoa omaan suunnittelutyöhön. Ja edellisessä postissa mainittu juttusarja, jossa esitellään käyttökokemuksen kolmeatoista lajia edustavia verkkosivustoja – noita mainioita inspiraatiolähteitä – alkaa pian, aivan kuten lupasin.

Inspikstä kirjoittavat kaikki halukkaat Dialogin tekijät. Luvassa on siis aiempaa monipuolisempia näkökulmia oman median suunnittelun saralta, kun AD:t, toimituspäälliköt ja -sihteerit sekä myynnin ja johdon edustajat pääsevät halutessaan purkamaan hiiriraivoaan ja hiirihurmaansa.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

22.6. / Pyörä parkkiin ja lomalle

Kesä on pyöräilyn kulta-aikaa. Ja pyörän parkkeeraamisen painajaista.

Kautta pyörätelinemuotoilun historian on julkisille pyöräparkkipaikoille kehitelty käytettävyydeltään toinen toistaan uskomattomampia pyörätelineitä. Kummallista, sillä telineen tehtävämäärähän ei ole kovin kummoinen:

• Pitää pyörä pystyssä
• Tarjota tukeva kiinnitysmahdollisuus varkauksien estämiseksi.

Perinteinen pyöräteline epäonnistuu molemmissa tehtävissä parhaiten. Ensinnäkin, se ei pidä pystyssä mitään hybridipyörää leveämpirenkaista menopeliä, koska ne eivät yksinkertaisesti mahdu telineeseen. Niinpä käyttäjät jättävät ne kiinnityskaarien väliin, josta ne kaatuilevat naapuripyörien päälle. Huolimatta väleihin jätetyistä pyöristä puolet telineestä jää kuitenkin käyttämättä. Tämä siksi, että pyörien sarvet eivät millään mahdu vierekkäin telineen väleihin. Lopputuloksena on sellainen sarvisekamelska, josta ei riipimättä, rynkyttämättä ja vähintään kahta naapuripyörää kaatamattaa saa omaa menopeliään pois.

Perinteiseen pyörätelineeseen ei myöskään ylety kiinnittämään pyörää rungostaan vaan pelkästään eturenkaasta. No, onhan se mukavaa, jos pyörän luo palatessa on edes eturengas tallella. Tai jos koko pyörä vastoin kaikkia odotuksia onkin säilynyt paikallaan, niin Murphyn lakien mukaan myös naapuripyörät ovat paikalla tiheästi parkkeerattuna. Ja voi sitä nivelienvääntelyakrobatian ja vaatteiden ketjurasvapesun määrää, kun yrittää survoutua pyörien välistä irrottamaan omaa eturenkaasta kiinnitettyä pyöräänsä.

Osa telineistä taas  on keskittynyt vain toiseen tehtävään, kiinnittämiseen. Kaikkein hiiriraivokkain versio kiinnittämiseen erikoistuneesta pyörätelineestä on ”sarvisilmukka”. Se tarjoaa pitkän ketjun, jonka kieputtaminen ja kiinnittäminen pyörään vie aivan liikaa turhaa aikaa ja joka tehokkaasti naarmuttaa kaikki metalliosat. Pyörän pystyssä pitämiseen on tarjolla ”sarvituki”, mutta kuten kuva todistaa, käyttäjät eivät halua nostella pyöriään telineeseen sarvista. Jos taas tukea ei käytä, vaan ainoastaan kiinnittää pyörän pitkällä ketjulla lukkoon, niin tuulisella säällä saa taatusti kaivella pyöräänsä rämisevän metallikasan pohjalta.

Onnistuneempi versio kiinnitykseen erikoistuneesta telineestä on ”kumiketjutolppa”. Siinä ketju on päällystetty mukavasti kumilla, niin ettei se kolise ja naarmuta pyörän runkoa. Ketju on myös sen verran lyhyt, että pyörä usein (ehei, ei aina) pysyy pystyssä sen varassa. Tolppamaisten telineiden kiperin käytettävyysongelma on se, että niitä on aivan liian vähän tai ne on kiinnitetty liian lähekkäin, jolloin tuloksena on jälleen sarvisekamelskaa ja nivelienvääntelyakrobatiaa pyörän irrotusvaiheessa.

Kenties vähiten hiiriraivoa aiheuttava teline on Helsingin keskustassakin yleistynyt ”iso haarukka”. Se täyttää pystyssä pitämisen tehtävän yleensä ensiluokkaisesti ja pyörän kiinnittäminen rungostaan on ihailtavan helppoa, vaikka vaatiikin oman lukon. Välistyskin on mukanvan leveä niin, että pyörän viereen mahtuu hyvin seisomaan sitä kiinnittäessä. Teline voisi jopa aiheuttaa hiirihurmaa, ellei sen mukavan väljiin väliköihin tungettaisi aina telinepulan vuoksi ylimääräisiä fillareita.

Niinpä, elämä ei ole hiiriraivotonta edes kesäfillaroinnin lomassa. Siksi siis näihin kuviin, näihin tunnelmiin ja näihin sävellettyihin pyörätelineennimiin Hiiriraivo päättää kevätkautensa ja pyöräilee kesälomalle.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

18.5. / Perstuntumaa junaradan varrelta

Ahkerana junamatkailijana olen moninaiset kerrat ihmetellyt sitä, että asemien suunnittelussa ei selvästikään ole tehty käyttäjätutkimusta tai käytettävyystestausta. Nimittäin, ainakin omalla kohdallani junaa odotellessa minulla on vain ja ainoastaan kaksi vaatimusta:

1. saada istua
2. saada aika kulumaan mahdollisimman miellyttävästi

Ensimmäinen vaatimukseni ei toteudu juuri millään asemalaiturilla. Tilanne on joko se, että penkkejä ei ole ainakaan sopivilla vaunujen pysähtymispaikoilla (Pasila), tai niitä on aivan tolkuttomasti liian vähän (Kirkkonummi), tai ne ovat aivan liian pieniä, jotta kaksi suomalaista voisi niillä istua loukkaamatta toisen reviiriä (Leppävaara, raide 1), tai ne on aseteltu jostakin käsittämättömästä arkkitehtonisesta syystä osoittamaan aivan väärään suuntaan niin, että saapuvaa junaa ei näe (Leppävaara, raide 3).

Paras käytettävyysyritys on mielestäni Huopalahden asemalla, jossa olen lähes aina saanut istumapaikan oikean vaunun kohdalta (tarvittaessa jonkun toisen vierestä riittävällä reviirillä) ja jossa penkit on aseteltu niin, että puolet niistä osoittavat toiselle raiteelle ja puolet toiselle.

Toinen vaatimukseni on hyvinkin paljon riippuvainen ensimmäisestä. Jos voin istua, voin yleensä kuluttaa aikani lukemalla kirjaa tai lehteä. Jos niitä ei ole mukana, niin kaipaisin kovasti edes mainoksia minua vastapäätä (kuten metroasemilla), jotta voisin aamupalan syömisen kaltaisessa muropaketinlukukoomassa kiinnittää katseeni johonkin. Eikä wlanistakaan haittaa olisi. Tai screeneistä. Tai katutaiteilijoista. Tai  hyvin tehdyistä graffiteistakaan.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

11.5. / Hiiriraivokohtauskimara

Olen viime aikoina padonnut varastoon runsaasti hiiriraivokokemuksia. Onpa muutamia hiiriraivonpurskahduksia sadellut lähipiiristäkin. Nyt erään laitteiden joukkoirtisanoutumisviikonlopun päätteeksi on  korkea aika purkaa kaikki yhdeksi kimaraksi. Ennakkoluulottomuuden nimissä laajennan hiiriraivo-termin kattamaan tässä kaikki elektroniset ja mekaaniset laitteet, oli niissä hiirtä tai ei.

1. Polkupyörä. Hyväkään polkupyörä ei näemmä kestä suomalaista kevätsäätä. Vähän kun tuulee, niin kaveri on kumossa, takavaihtaja sökönä metalliklimppinä ja ketjut pinnojen välissä. Ratkaisu hiiriraivoon: miehen yli 20 km kestävät käsivoimat ja toinen polkupyörä.
2. Toinenkin polkupyörä. Keskivertopolkupyörä ei näemmä kestä reipasta työmatka-ajoa paria vuotta pidempään. Naispuolinenkin ajaja iloitsee, kun munamankelin vaihteet paukkuvat niin, että ylämäissä ja risteyksien ripeissä lähdöissä poljin pamahtaa tyhjään ja paikat osuvat a) kapeaan satulaan tai b) tankoon. Ratkaisu hiiriraivoon: Bilteman kuvasto ja odotettavissa olevat 2 h kiroilua yhteensopimattomien varaosien vaihdon kanssa polkupyörään numero 1.
3. Kännykkä. Myöskään kännykkä ei kestä suomalaista kevätsäätä. Pieni ulkoilu äitienpäivän aattona ja mikään nappula ei enää tee sitä mitä pitäisi. Ja nekin nappulat, jotka vielä tekevät jotakin, vaihtavat mielipidettään jokaisella painalluksella. Jos kännykässäni on 18 nappulaa ja jokaiseen liittyy keskimäärin sanotaanko 4 toimintoa niin 5 painallusta vaativaa toimenpidettä varten kokeiltavanani on ainoastaan, öh, 1934917632 vaihtoehtoa. 160-merkkisen tekstarin kirjoittamisesta puhumattakaan. Ratkaisu hiiriraivoon: kännykkä numero 2.
4. Toinenkin kännykkä. Minulle kännykkä on työmuistin korvike. Se sisältää paitsi numerot myös kaiken tiedon siitä, missä minun pitäisi milloinkin olla ja mitä minun pitäisi muistaa tehdä. Kaikki tämä tieto on onnistuttu hiiriraivon voimalla siirtämään kännykästä 1 palvelimelle. Mutta kännykkään numero kaksipa ei enää tueta päivityksiä eikä minkäänmoisia ohjelmia, joilla sen saisi juttelemaan palvelimen kanssa. Jos siis toistaiseksi teen vain vääriä asioita väärään aikaan väärässä paikassa tai olen täysin dementoitunut, niin pahoitteluni. Ratkaisu hiiriraivoon: anteeksipyyntöjä, uusi puhelin, uusi käyttöliittymä ja uusia hiiriraivokohtauksia sopeutumisvaiheessa.
5. GPS-navigointijärjestelmät. Hang-around-geokätköilyurani (jos geokätköily on terminä vieras, katso www.geocache.fi) aikana en ole törmännyt vielä ainoaankaan sovellukseen, jolla kätkön löytäminen sujuisi täysin ilman hiiriraivokohtausta. Yleensä ohjelmien käyttö vaatii satunnaisten numerotoimintonäppäinten muistamista ulkoa (vrt. kohta 3) ja ennennäkemätöntä työmuistia (vrt. kohta 4). Tavallisiin käyttövaatimuksiin kuuluvat myös xml-lukutaito sekä diplomi-insinööritason osaaminen matematiikassa ja satelliittipaikannuksessa. Ehdoton suosikkini on viimeaikainen tuttavuus, joka täytyy asettaa suunnistamaan kohteeseen vähintään 100 metriä ennen. Muuten ohjelma jää ikuisuusluuppiin, joka piipittää lakkaamatta, että ”saavuit perille”. Haravoitavaahan on tällöin enää noin 100 metrin säteisen ympyrän verran eli pyöreästi 31 400 neliömetriä. Etsi siitä sitten naamioitu filmipurkki. Ratkaisu ongelmaan: opetetaan kätköilysoftia kehittäville nörteille perusasiat käytettävyydestä. Ikuisuusprojekti.
6. Ruokalan laskutuslaite. Villin huhun mukaan erään henkilöstöruokalan lounaslaskutuslaite laskee palkasta aina kalleimman lounaan hinnan, jollei paina lounasvaihtoehtovalitsimessa olevaa nappulaa samalla, kun kiertää valitsinta.  Kaiken loogisuuden mukaan jo pelkkä kierto ilman painallusta tuo näytölle vahvistuksen halvemmasta hinnasta. Ja, hahhhahhaa, valitsimessa ei ole lainkaan mitään painettavaa nappulaa. Olisipa senkin laitteen suunnittelija laitettu samalle käytettävyyden peruskurssille, jolle pitäisi lähettää YTV:n matkakortin lukulaitteiden suunnittelijat. Kyseisen kurssin ensimmäisen luennon aiheena olisi ”nappuladesign ja painamisen affordanssi”.
7. Travel-ohjelma. Tämä ei muita selityksiä kaipaa kuin maininnan Travelin saamasta ympäristöpalkinnosta.

Huh, tulipahan hiiriraivottua. Seuraavaksi tasaamaan kiihtynyttä sykettä Outlookin kalenterinäkymän tulostusasetusten kanssa.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

27.4. / Printti ja netti – käyttökokemuksen laatu

Viime viikolla istuimme kuuntelemassa Itellan tutkimusjohtaja Heikki Nikalin yhteenvetoa muutamasta tuoreesta mediakenttää koskevasta tutkimuksesta. Mielenkiintoisten tulosten listaan kuului mm. se, että jopa netissä kasvaneet nuoret pitävät edelleen lehteä mainiona käyttöliittymänä. Lehti edustaa ”toisenlaista rentoutumista”, jossa on vahva viihde- ja elämyselementti.  Sanomalehden ääreen rauhoitutaan aamupalapöydässä. Aikakauslehden ääreen käperrytään nojatuolissa ja otetaan hetki omaa aikaa. Ennen kaikkea lehti halutaan paljon mieluummin paperisena kotiin kuin pelkästään sähköisenä nettiin.

Mikä paperista sitten tekee käyttöliittymänä niin ylivertaisen että se yhä pitää pintansa? Toki se on helppo ottaa mukaan matkalle ja sitä on mukava lukea niin junassa, bussissa, lentokoneessa kuin aurinkotuolissakin. Paperin kääntämisestä saa konkreettisen aistikokemuksen ja sitä voi hypistellä. Paperin kanssa esiintyy harvemmin hiiriraivoa ja käytettävyysongelmia (vaikka Norjalainen youtube-video parodioikin loistavasti kirjan paperista käyttöliittymäkokemusta). Mutta onko siinä todella jotakin, mitä netissä ei? Eivätkö monipuoliset linkitys- ja hakumahdollisuudet, näppärä arkistointi, ajankohtaisuus ja ekologisuus jo nostaisi nettiä ylivoimaiseen etulyöntiasemaan?

Ilmeisesti ei.

Kuten tässä printin ja netin juttusarjassa olen todennut: parhaiten printti ja netti toimivat yhdessä, kun niiden sisällöt täydentävät toisiaan. Nikalan esittelemät tutkimukset vahvistavat tämän: aikakauslehdet, joilla netissä on printtiä tukevaa sisältöä, ovat hyötyneet netistä (korrelaatio 0.9). Iltapäivälehdet puolestaan, joilla on netissä samaa sisältöä kuin printissä, kärsivät monikanavaisuudesta (korrelaatio -0.8). Jos kerran sisältöpuolella menestyksen ratkaisu piilee printin ja netin yhteistyössä niin eikö yhteistyötä voisi tehdä myös käyttöliittymäpuolella?

Yritystä on ollut. Kindle ja muut sähköiset lukulaitteet tuovat lehtiä ja kirjoja näytölle navigoitavaksi. Jokin hypisteltävyyden ja nojatuoliin käpertymisen houkutin niistä silti vielä puuttuu eivätkä ne ole lyöneet kunnolla läpi. Itse asetan toivoni sähköisen paperin kehittymiseen (ks. Electric paper Wikipediassa). Odotan jo hetkeä, kun voin ottaa sähköisen lehteni nojatuoliin, taitella sen mukavasti syliini, selata sitä kuin sulavinta nettikäyttöliittymää ja nauttia liikkuvan kuvan tarjoamsita elämyksistä kuten Harry Potterin Daily Prophdet-sanomalehdissä ikään.

No, ehkä 10 vuoden kuluttua.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

5.1. / 3. Vältä keskeneräisyyttä

Valmiuden periaate tarkoittaa yksinkertaisesti, että älä näytä sivuilla mitään, mikä ei ole valmista.

Ei siis linkkejä olemattomiin sivuihin, ei tyhjiä sivuja, joilla lukee vain ”lisää sisältöä tulossa, päivitämme verkkosivujamme joskus vuonna 2020″. Sellaiset ovat todellisia hiiriraivogeneraattoreita.

Hyvin usein verkkoprojektien sisällönsyöttövaiheessa iskee hätä ja hoppu sovitun julkaisupäivän lähestyessä. Monet asiakkaat ovat valmiita jopa julkaisemaan keskeneräisen sivuston ennemmin kuin siirtämään julkaisupäivää. Keskeneräisen sivuston julkaiseminen kuitenkin syö käyttäjien uskoa verkkopalvelun luotettavuuteen paljon tehokkaammin kuin muutaman päivän lykkäys julkaisussa. Jos siis sisältöä ei ole tai se on vielä kesken, niin piilota kyseiset sivut ja niille vievät linkit näkyvistä.

Kokonaan oma tarinansa on vielä keskeneräisten sivujen testaus käyttäjien kanssa tai beta-testaus valikoidulle kohderyhmälle. Tällöin käyttäjät ymmärtävät verkkopalvelun vielä olevan kesken ja tietävät oman roolinsa sen kehittämisessä.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

19.11. / Bannerimainonnan kieroutunut logiikka

Kaupalliset verkkopalvelut, kuten lehti- ja tv-kanavasivustot pursuavat bannereita. Ylhäällä, alhaalla, reunoilla, keskellä, kulmissa ja ruoja sen sietäköön joskus jopa etusivun tilalla ennen sivustolle pääsyä.

Bannerimainonnan keksijä on kieltämättä ammentanut ajatuksensa havaintopsykologiasta: ihmisen verkkokalvon reunoilla suurin osa aistinsoluista on sauvasoluja, jotka ovat silmän keskiosan tappisoluja parempia havaitsemaan liikettä. Syy tähän on perinteisen evolutionäärinen: sapelihammastiikerin aiheuttama lehtien liikahdus takavasemmalla on ollut eloonjäämisen kannalta tärkeää havaita ajoissa. Bannerimainonnan keksijä päätteli tästä, että räikeän, liikkuvan ja jopa ääntä pitävän bannerin sijoittaminen verkkosivun laitamille nappaa taatusti käyttäjän tarkkaavaisuuden.

Ikävä kyllä kyseinen keksijä oli reputtanut luentonsa ihmisen aistien mukautumisesta sekä ehdollistumisesta. Suurin osa verkkokäyttäjistä on mukauttanut tarkkaavaisuutensa siten, että he eivät edes havaitse bannereita, koska ovat niin usein niitä klikatessaan päätyneet sivuille, joille eivät halua. Puhutaan siis bannerisokeudesta. Mm. lukuisissa Jakob Nielsenin tekemissä silmänliiketutkimuksissa käyttäjien katse ei kiinnittynyt lainkaan bannereihin. Jos et usko, niin katso kuvat: http://www.useit.com/alertbox/banner-blindness.html.

Millaisia johtopäätöksiä mainostajat ja mediatilojen haltijat ovat tästä tehneet?

• Jos käyttäjät eivät havaitse bannereita sivujen reunoilla, laitetaan niitä keskellekin
• Jos eivät käyttäjät havaitse bannereita sivujen reunoilla, tehdään niistä suurempia, äänekkäämpiä, liikkuvampia
• Jos käyttäjät eivät klikkaa bannereita, laskutetaan niiden näyttökertojen perusteella klikkausten sijaan

Ihan järkeen käypää päättelyä, mutta…

• Silmän keskiosassa on paljon tappisoluja, jotka eivät juurikaan reagoi liikkeeseen. Liikkuvan bannerin laittaminen keskelle verkkosivuja ei kiinnitä käyttäjän huomiota yhtään tehokkaammin kuin reunoillakaan oleva.
• Jos käyttäjät ovat oppineet jättämään huomiotta hienovaraiset mainoksilta näyttävät bannerit, he oppivat varmasti jättämään huomiotta isommat, äänekkäämmät ja liikkuvammat bannerit. Elleivät sitten klikkaa niitä vahingossa, kun banneri salakavalasti laajenee hiiren alla juuri sinne, missä käyttäjä oletti klikkaavansa häntä oikeasti kiinnostavaa linkkiä.
• Näyttökertojen perusteella laskuttaminen kyllä tuo mediatilan haltijalle rahaa, mutta se ei takaa, että yhdenkään käyttäjän huomio tarkentuisi banneriin sivustolla.

Virheellisten johtopäätösten ja käyttäjille aiheutetun bannerisokeuden lisäksi bannerimainonnalla voi olla se seuraus, että käyttäjän huomion kohdistaminen sivuston reunoilla tapahtuvaan liikkeeseen tulee vaikeaksi silloin, kun sitä oikeasti tarvittaisiin. Vaikkapa kun käyttäjälle halutaan kertoa, että hän lisäsi onnistuneesti tavaraa ostoskoriinsa.

Monet verkkopalvelut ovat onneksi jo oivaltaneet bannerisokeuden ja ryhtyneet kehittelemään vaivihkaisempia ansaitsemismuotoja. Esimerkiksi yritysten sponsoroimia sisällöllisiä palveluita, kuten kilpailuja, testejä ja erilaisia elämkysellisiä, pelimäisiä sovelluksia. Tästä huolimatta olen viime viikkoina kuullut mantraa: ”Myyntimme haluaa sivustolle banneripaikkoja ja banneripaikkoja. He eivät saa muuta myydyksi.” Pahoitteluni, mutta kävijät eivät ”saa” bannereita klikatuksi.

Itseopiskelua Wikipediasta in English:

• Bannerisokeus (banner blindness)
• Habituaatio (habituation)
• Ehdollistuminen (conditioning)
• Tappisolut (cones)
• Sauvasolut (rods)

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

11.11. / Hiiriraivo palkitsee: Amazonin frustration-free packaging

Hiiriraivon serkku on varmasti myös monelle tuttu: pakkausraivo. Pakkausraivoa aiheuttavat kaikki nokkelat kääreet, jotka saa repiä auki silpuksi, pahimmillaan saksien, puukon tai lekan kera, ennen kuin pääsee käsiksi sisältöön. Parhaimmillaan siinä hötäkässä saa rikottua itse tavaran, tai vähintään levitettyä sen ympäriinsä (kokeile vaikka muro- tai karkkipussilla, ellei edellinen pakkausraivokokemus ole tuoreena mielessäsi).

Käytettävyydestään tunnettu Amazon on ottanut kelpo harppauksen pakkausraivon vastaisessa taistelussa. He ovat lanseeranneet yhdessä valmistajien kanssa ”turhautumisvapaan pakkauksen”:

• Amazonin furstration-free packaging, FAQ

Turhautumisvapaa pakkaus säästää paitsi hermoja, myös pakkausmateriaaleja. Lisäksi postin sedät kiittävät, kun pakkausta on helppo käsitellä. Näitä lisää!

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)

3.11. / Palvelua ja palautetta

Viime viikolla kokeilin käyttäjän hätähuutokanavaa. Nimittäin useilta sivustoilta löytyvää avointa palauteosoitetta.

Koin hiiriraivoa saadessani asunnonvälityspalveluun asettamastani sähköpostivahdista useita vahtiviestejä päivässä. Siitä huolimatta, että olin erikseen asettanut vahtiviestit saapumaan postilaatikkooni kerran päivässä ja vieläpä tiettyyn kellonaikaan. Päätin junailla bugiraportin käytettävyysasiantuntijan allekirjoituksella. Odotin saavani korkeintaan automaattisen kiitosviestin hiiriraivoraporttiini. Vaan toisin kävi.

Sain ensimmäisen vastauksen Etuovesta jo vartin sisällä. Minut oli kuultu, ja vaihdoimme edelleen kiitettävin vastausajoin vielä muutaman tarkentavan viestin, jotta heidän tekniikkansa pääsi pulman ytimeen.

Aina loppu ei ole näin onnellinen. Muistan edelleen karvaasti yhden ranskalaispankin, jonka pankkiautomaateista lähetin suivaantunutta palautetta. Heidän pankkiautomaattinsa nimittäin toimivat ranskalaisella logiikalla. Standardimaatit toimivat käytettävyystestitulosten perusteella siten, että ne antavat ensin kortin, sitten rahat, sitten kuitin. Näin käyttäjä ei unohda korttiaan maattiin. Ja jos kuitti nyt rahojen saamisen (=käyttäjän tavoitteen toteutumisen) jälkeen nyt sattuu jäämään, niin vahinko ei ole niin suuri. Näin käyttäjä kuitin saatuaan voi todeta turvallisesti: mission accomplished.

Mutta nämä ranskalaisen logiikan maatit: ne antavat kuitin ennen rahoja. Vieläpä niin, että kuitin liike juuri silmien tasolla vie kaiken käyttäjän huomion. Tämän seurauksena jätin Nizzassa seuraavan käyttäjän noukittavaksi mukavan 140 euron potin.

Yritin valistaa kyseistä ranskalaispankkia standardimaattien toimintalogiikasta lähettämällä heille palautepostia. En ikinä kuullut mitään. En edes automaattista kiitosviestiä. Pelkkä asian muistelu herättää hiiriraivoni uudestaan.

Jos asiakas lähettää yritykselle palautetta, se osoittaa että yritys, sen tuotteet tai palvelut ovat asiakkaalle niin tärkeä, että hän vaivautuu tuohtumaan tai kehumaan. Palaute on asiakkaan antamaa palvelua yritykselle. Siihen vastaaminen voi muuttaa hiiriraivon positiiviseksi brändikokemukseksi. Sen laiminlyöminen voi karkoittaa asiakkaan lopullisesti.

pidän jutusta (0)  -   en pidä jutusta (0)